Halfway gone!

Minne hävis mun vaihtovuosi? Miten sitä on jo 5kk takana?

Helmikuun kunniaksi heräsin näitten ajatuksien kanssa. En todellakaan voisi uskoa että olen ollut täällä jo 5kk! Edessä on vain (!!!) 4kk ja pari viikkoa päälle. Kaivelin sitten esiin sopeutumiskäyrän ja ajattelin pikaisesti kirjoitella omasta sopeutumisestani tänne. Minusta nimittäin alkaa tuntua että lähestyn viimeistä etappiani sopeutumiskäyrän suhteen.

Kun vaihtoon rupesi olemaan pari viikkoa ja odottelin perhetietojani olin yhtäaikaa todella hermostunut ja innoissani. Kun perhetiedot tulivat ja oli aika lähteä, en halunnutkaan lähteä. Muistan miten viimeisenä päivänä menin ensin käymään koululla ja shoppailemassa viime hetken hankintoja ja sen jälkeen syömään kahden parhaan kaverini kanssa. Ensin itkin koululla kun ihmiset tulivat sanomaan heippa, sitten ravintolassa. En saanut ravintolassa syötyä juurikaan mitään koska itkin kokoajan ja olo oli lähennä oksettava. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt niin paljon. En muista "viimeisestä ateriasta" juurikaan mitään, mutta kaksi ihaninta ihmistä (♥) sanovat että en tosiaankaan syönyt mitään, en edes jälkiruokaa. He ilmeisesti yrittivät myös piristää minua (kiitos siitä ♥) mutta vähän heikohkolla menestyksellä :D
Kun lähdimme ajamaan Helsinkiin, itkin melkein koko matkan ja kun en itkenyt oli vaikea pitää itseään kasassa.

sit sä rupesit nyyhkimään ja mä repesin kun se oli jotenkin nii eeppinen tilanne kun dude itkee siinä herkullisen ruoan ja kylmän cokiksen äärellä
sit me tilattiin juulian kaa puokkiin se jäätelö etkä sä halunnu syyä sitä vaikka yritettiin varmaan jollain lentsikka tekniikalla
sit muistan että oli semmonen satamaton mut sateinen ilma ja sit käveltiin siitä amarillosta sinne muslun taakse ja sun äitis kurvas sillä harmaalla pikkuautolla siihen ja sit oli säd fiiling ja sit muistan sen ikuisesti kun dude yritti hymyillä ja sit te vaan lähitte ja sen jälkeen ei ollakkaa fyysisesti nähty :D

Lentokentällä itkin sitten viimeisen kerran turvatarkastuksessa hyvästellessäni vanhempani. Siskon kanssa en virallisesti hyvästellyt, häneltä tuli vain viesti tyyliin "pidä hauskaa ja älä liho" joka taas on jälkikäteen naurattanut mua aika usein :D Kun pääsin turvatarkastuksesta läpi itku loppui ja tunnetila vaihtui surusta jännitykseen ja odotukseen. Lentokoneessa alkuun jännitys oli huipussaan, Chicagoon saavuttuani väsymys voitti. Nukuin sitten koko lennon San Antonioon.

Kun tapasin hostini kaikki vaihtui iloksi ja kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Alkuun kieli tuntui omituiselle ja kaikkien uusien ihmisten tapaaminen oli mahtavaa ja samalla jännittävää. Alkuun ainakin ensimmäinen kuukausi meni paljolti uusiin asioihin totutellessa. Olin välillä melko väsynyt, mutta samalla todella iloinen ja valmiina menemään mukaan kaikkeen. Muistaakseni tällä fiiliksellä meni myös lokakuu.

Marraskuu oli jokseenkin epämääräistä aikaa. Tuntui jotenkin "ylimääräiseltä" ja oudolta, tuntui että roikun vain host-siskoni kavereiden mukana. Ruoka tökki ja koulu sitäkin enemmän. Joulukuu meni melko pitkälle samoilla fiiliksillä. Minulla oli usein koti-ikävä, mietin miten kaikki olisi helpommin Suomessa ja kaipasin Suomesta monia asioita, ennenkaikkea ruokaa ja vapauden tunnetta. Futiskausikin loppui, ajo-opetus alkoi, alotin futiksen. Välillä tuntui että ketään ei kiinnostanut minun olemiseni täällä. Jos joku olisi tarjonnut mulle mahdollisuutta mennä kotiin, olisin todellakin lähtenyt.

Tammikuussa asiat helpottivat. Loman jälkeen en olisi millään halunnut palata kouluun, mutta kun sain taas rutiinista kiinni kaikki helpottui. En kerennyt miettiä kotia tai Suomea niin paljoa joten se helpotti elämääni jo huomattavasti. Loppukuukaudesta huomasin jo nauttivani siitä, että herään aamulla kello 5.20 ja pääsen pelaamaan futista. Treeneihin meno ei tuntunut niin ärsyttävältä kuin aiemmin. Innostuin tosissani valokuvausprojekteista, olen iloinen kavereistani, teemme perheen kanssa kaikenlaista kivaa. Mietin lähinnä miten surullinen tulen olemaan kun menen takaisin Suomeen ja joudun hylkäämään kaverini täällä ja aloittamaan periaatteessa kaiken alusta taas Suomessa.

Vaikka tonne "huonojen jaksojenkin" väliin mahtu usein hyviäkin päiviä, pääfiilikset oli melko matalalla. Nyt kuitenkin fiilis on korkeella ja alan lähestyä tota viimeisintä vaihetta. Jäljellä on enää 4kk ja haluan todellakin ottaa kaiken irti siitä! Olen oppinut paljon itsestäni viimeisen 5 kuukauden aikana ja olen myös oppinut arvostamaan Suomea ja asioita Suomessa (niin kliseiseltä kun se kuulostaakin).
Ja kukapa ei olisi iloinen täällä Texasin auringon alla ;)

Näillä fiiliksillä vielä ENÄÄ 4kk! I ♥ TX!